Ivar Ferdinand Van Wart käveli hitain askelin koulun tummanharmaata betonilattiaa pitkin. Kuulokkeista kuului vaimeasti Are We the Waiting, eräs kappale tunnetun bändin, Green Dayn, menestyineimmältä levyltä American Idiotilta. Hiljaa mielessään tuo hyräili kappaletta, vaikka ei oikeasti ollut kuullut sen kuin kerran aikaisemmin, eikä hän todellakaan osannut säveltä noin vain ulkomuistista.

Nuori miehenalku ei ollut Green Dayn suurkuluttaja, sattumalta kyseinen kappale löytyi Ivarin musiikkisoittimesta, kaikkien kansioitten syövereistä. Nuorukaisen mielestä kappale oli kuitenkin mahtava. Joka ikinen sävel, tahti, sana, ääni, joka ikinen kuuluva osa kappaletta sai pojan ihon kananlihalle kuljettaen kylmiä väreitä läpi selän.

Tämän seurauksesta Ivarilla oli kylmä, vaikka alkukesän ilma oli kostea, mutta melko painostava. Oli luvattu ukkosta, se jos mikä sai pojan mielen kohoamaan kohti kattoa. Jostain ihmeellisestä syystä Ivar tunsi voimakasta mielihyvää, kun kuuli ukonilman jyrinää, tai näki salamoita. Samalla hän kuitenkin tunsi myös pelkoa; entäpä jos jonain päivänä salama iskisikin puuhun, puu halkeaisi tai kaatuisi ja hän jäisi alle-

Ajatus oli kammottava, vaikka toisaalta kuolema sen jälkeen olikin todella lohduttava. Ei, Ivar ei ollut yleensä itsetuhoinen, mutta nyt oli tapahtunut jotain niin kamalaa, että nuorukainen tiesi ansaitsevan kuoleman, tiesi ettei koskaan voisi hyvittää tekojaan. Ei kenellekkään, ei ikinä. Kukaan ei koskaan tulisi antamaan anteeksi hänen tekoja, ei vaikka keneltä kysyttäisiin. Ei edes Jumala, jonka olemassaoloon poika ei oikeastaan uskonut.

Tai sitten uskoi, hän ei ollut ihan varma asiasta. Jollain tavalla hän uskoi, hän pelkäsi. Pelkäsi, että Jumala vain päättää hänen päivänsä, heittää pois, nakkaa kovaan maahan niinkuin Ivarilla oli tapana roskille tehdä. Jos roskakori ei ollut lähellä, niin ei hän taskuissakaan roskia säilyttäisi. Jumala heittäisi yhden turhan pelinappulan pois, tuosta vain. Kysymättä keneltäkään lupaa. Ja keneltä Jumala voisi edes lupaa kysyä, jos Hän kerta on se, joka loi maailman. Kaikki kauniit maisemat, valtameret, saaret, mantereet, kärpäsen, planktonin ja kaiken tämän. Ei keneltäkään.

Ivar pelkäsi kuolemaa, pelkäsi sitä enempi kuin Jumalaa, vaikka Jumala oli todella vastenmielinen olento. Eihän Jumalalla edes ollut sukupuolta, mikä Jumala oikeasti oli? Hohtava pallo jossain taivaalla, entä jos Aurinko olikin Jumala? Ajatus puistatti häntä, Jumala olisikin asia, joka oli niin arkipäiväinen jokaiselle maan päällä tallaavalle, matelevalle ja uivalle. Jumala olisikin olemassa, se olisi asia, johon ei voinut koskea, joka ei ollut kova, mutta joka oli fyysinen. Se oli olemassa.

Samalla poika kuitenkin tiesi ansaitsevansa sen, ansaitsevansa kuoleman. Ei mitään muuta, tyhjää, pimeää. Ivar puettaisiin komeaksi, hänen hiuksensa kammattaisiin sileäksi ja hänen päälleensä puettaisiin parhaimmat vaatteet. Mustat suorat housut, valkoinen kauluspaita ja musta takki. Kaulaan laitettaisiin joko tummanruskea kravatti tai musta rusetti, ihan kumpi miellyttäisi silmää enemän. Sitä Ivar ei halunnut, hän ansaitsi kuoleman, mutta tuo oli liian hieno tapa kuolla. Nuorukainen halusi jotain muuta. Hän halusi verta, haavoja, murtuneita luita, ruumiinosia irti toisistaan. Se oli tapa, jolla Ivar ansaitsi kuolla. Tuntea tuska, kun on vielä elossa.

Ai mitkäkö Ivar oli tehnyt ansaitakseen sellaista kohtelua? Hän ei kehdannut, ei halunnut sanoa. Ei kenellekkään, ei edes Penelopelle, maailman parhaalle ystävälle. Ei, ei vaikka mikä olisi. Ja vaikka Ivar kuolisi, ei kukaan saisi tietää. Mutta toisaalta, Penelope tiesi sen jo. Se nuori tyttö tiesi sen paremmin kuin kukaan. Edes Ivar itse ei ollut asista niin varma kuin Penelope. Miksi poika oli tekonsa tehnyt, sitä hän ei tiennyt itsekkään.

Juuri kun Ivar astui ovesta ulos, suuntasi askeleensa kohti kalliota joka koulun lähellä sijaitsi. Juuri kun hän oli keksinyt toteuttaa kuolemansa tavalla millä halusi. Juuri kun hän Astui viimeistä kertaa koulun ovista ulos, näki viimeistä kertaa sen kiviportaat ja pihan täynnä koululaisia. Kaikki meni pilalle, sekaisin. Kaikki ajatukset tuhoutuivat, joka ikinen tapa kärsiä tekosistaan olisi ollut parempi kuin tämä. Kuolema oli helpoin, tämä oli kauhein, kauhein kaikista, mitä Ivar pystyi keksimään näin lyhyessä ajassa, kymmenessä sekuntissa, jonka aikana vieras mies sanoi sanottavansa.

"Ivar Van Wart, sinut on pidätetty Penelope Apovyan murhasta".


- Kingi